Kehitystä tukevalla kauppapolitiikalla voitaisiin hyvin tukea kehitysmaiden taistelua köyhyyttä vastaan.

EU:n ja kehitysmaiden väliset vapaakauppasopimukset hyödyttävät kuitenkin enemmän eurooppalaisia tuottajia ja vaarantavat elinkeinoja erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. EU:n ylituotanto voidaan vapaakauppasopimusten avulla viedä polkuhintaan Afrikkaan, jossa paikallisilla tuottajilla ei ole mahdollisuutta kilpailla tuontitavaran kanssa.

EU:n nykyistä kauppapolitiikkaa onkin yleisesti syytetty epäjohdonmukaisuudesta, politiikan pakottamisesta, vientivetoisuuden tukemisesta kehitysmaiden oman teollisuuden ja kehityksen kustannuksella sekä epätasapainosta kahdenkeskeisten ja alueellisten kauppasopimusten välillä.

Euroopan kauppasuhteet kehitysmaiden kanssa ovat perinteisesti jakautuneet maaryhmittäin. Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden (AKT-maat) kanssa kauppasuhteet ovat määrittyneet Yaounde-, Lomé- ja Cotonou-sopimusten puitteissa, kun taas muiden kehitysmaiden kanssa EU:lla on ollut voimassa yleinen tullietuusjärjestelmä (Generalised System of Preferences, GSP ja GSP+).

WTO:n säädösten myötä myös EU:n kauppasopimuksia on täytynyt uudistaa ja yhdenmukaistaa. Niinpä EU on tarjonnut vähiten kehittyneille maille tullivapauden Everything But Arms (EBA) -aloitteen kautta. Cotonou-sopimuksen puitteissa EU:n ja AKT-maiden välille on aloitettu alueellisten taloudellisten kumppanuussopimusten (REPA/EPA) neuvottelu.